maanantai 2. toukokuuta 2016

Median ja poliisin kulissiviestinnän takaa: Mitä minä näin ja koin Reclaim the Cape -toimintaviikolla Pyhäjoella?

Kuten olen aiemmin tässä blogissa kertonut, olen tutkinut Pyhäjoen Fennovoiman vastaista protestileiriä noin vuoden ajan tavoitteenani kirjoittaa ylös palanen suomalaisen ympäristöliikkeen historiaa ja ehkä muutama sananen organisaatioetnografiasta poikkeuksellisissa oloissa. Tutkimukseni aineistonkeräysvaihe päättyi kolmisen vuorokautta sitten huhtikuun toimintaleiriin, Reclaim the Cape -tapahtumaan, jonne kutsuttiin ihmisiä laajasti ympäri maailmaa osallistumaan väkivallattomaan protestiin leirin yksivuotispäivän sekä Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden 30-vuotispäivän kunniaksi. Tässä tekstissä otan kantaa muutamiin median väittämiin sekä sen antamaan laajempaan kuvaan toimintaviikon luonteesta ja tapahtumista. Kirjoitus perustuu täysin itse kokemaani ja näkemääni (ajanjaksolla keskiviikko 20.-perjantai 29.4.), sekä muutamiin keskusteluihin sellaisten ihmisten kanssa, joita pidän luotettavina ja pyyteettöminä, ja jotka olivat paikalla tapahtumien keskellä. En voi tietenkään ottaa kantaa kuin omasta puolestani ja samoin en voi väittää nähneeni tai tietäväni kaikkea. Väitän kuitenkin, että olen nähnyt enemmän kuin moni toimittaja ja voin ehkäpä sanoa jotakin omasta puolestani.

Toiminnan väkivallattomuudesta

Tärkein harhaanjohtava ulkopuolinen väite toiminnan luonteesta liittyy toimintaviikon väkivaltaisuuteen. Media on maalaillut kuvaa jatkuvista ”mellakoista” ja toiminnan väkivaltaisuudesta. On totta, että parin toiminnallisemman päivän tapahtumat kääntyivät osittain hyvinkin väkivaltaiseksi, mutta väkivallan käyttäjänä kunnostautui lähinnä itse poliisi. Jo ennen tiistain suurta toimintapäivää poliisi tarttui innolla kaasuun edeltävän viikon väkivallattomassa blokkauksessa. Tiistaina kaasu oli jo tuttu keino ja sitä ruiskittiin surutta, neuvottelematta. Ilmeisesti niin kutsuttuna ”dialogina”. Viimeisenä kohtalokkaana torstaina käytössä olivat jo etälamauttimet ja ne kuuluisat projektiiliaseet, jotka tunnetusti ovat maailmalla tappaneet ihmisiä, ja jotka näin ollen on kielletty muutamissa maissa. Itse en ollut torstaina paikalla ensimmäisen häädön alkaessa (en ehtinyt), mutta tiistaina aiemmassa aktiossa kokemani perusteella en epäile hetkeäkään luotettavien ihmisten kertomuksia poliisin silmittömyydestä heidän hyökätessään leiriin. Julkikuvan takana on todellisuus, jossa poliisi selväsanaisesti nauraen totesi meistä monille, että he voivat tehdä meille mitä vaan ja ihmisoikeudet eivät päde poliisiaseman seinien sisällä. Jälkimmäinen asia tehtiin selväksi, kun yritimme penätä oikeuksiamme poliisin itsensä meille heittämän kiinniotetun oikeuksia käsittelevän lapun perusteella: Ihmiset eivät saaneet sairauksiin määrättyjä lääkkeitään eivätkä naispuoliset päässet tuntikausiin siistiytymään esimerkiksi kuukautisten takia. Minua itseäni raahattiin alaleuasta ollessani jo käsiraudoissa ja potkittiin selkään vaikken tehnyt muuta vastarintaa kuin yritin muun muassa huutaa, että käsirautojen tilalle kiristetyt nippusiteet olivat niin tiukalla, ettei käsissäni kiertänyt veri. Muun muassa näiden kokemusten perusteella katson poliisin tiedotuksen olevan hyvin kaukana todellisuudesta. En tiedä, onko Oulun johtokeskus todella niin pihalla tapahtumista, kuin näyttää vai onko kyse jopa tahallisesta valehtelusta. En voi ottaa kantaa kaikkiin mediassa esitettyihin väittämiin, koska en kommentoi asioita, joita en henkilökohtaisesti ole itse nähnyt tai saanut ensimmäisen käden luotettavaa tietoa. Siitä olen kuitenkin varma, että ainakin näissä tapauksissa väkivaltaisuus on tullut selkeästi poliisin puolelta.

Anarkistit, aktivistit, hipit, terroristit sekä muut kutsumanimemme – Eli ihmisten niputtamisesta ja marginalisoimisesta

Erityisesti poliisi on kunnostautunut nimeämään toimintaviikon osallistujia ammattianarkisteiksi, joiden ainoana tavoitteena on mellakoida ja terrorisoida. Samaan diskurssiin on media innolla yhtynyt. Kyse lienee paitsi mustamaalaamisesta, myös kohuhakuisuudesta. Kun osallistujajoukkoa kuitenkin jaksaa miettiä vähänkin pidempään ja edes yrittää tutustua ihmisiin, maalautuu hyvin erilainen kuva. Toimintaviikolle osallistui kaikenlaisia ihmisiä lukuisilla erilaisilla taustoilla. Kyllä, mukana oli anarkisteiksi tunnustautuvia, mutta myös monia muita: Ympäristöväkeä niin järjestöistä yksityishenkilöinä, ihmisiä vanhoista ydinvoimanvastaisista liikkeistä sekä rauhan puolustajia. Oli kutsuttuja puhujia (vaikka kolme viimeistä puhetta peruuntuivatkin häätöjen takia) ja tutkijoista ainakin minä. Oli häädön tullessa huilua soittelevia kokkeja, ensiapuihmisiä, jotka ottivat vastuulleen muiden terveydestä huolehtimisen aktiotilanteissakin kiinnioton uhalla. Oli äitejä, isiä, lapsia, nuoria, vanhuksia. Oli tuttuja ja aiemmin tuntemattomia, lämpimiä ja sympaattisia ihmisiä. Jos ihmisillä oli jokin yhteinen nimittäjä, se oli nähdäkseni huoli maailman tilasta, yhteiset naurun ja yhteiset kyyneleiden hetket, horjumaton tuki tovereita kohtaan.


Kuka saa puhua ja ketä kuunnellaan?


Surullisimmat tarinat liittyvät paitsi median valitsemiin kommentaattoreihin, myös sosiaalisessa mediassa levitettyihin kuviin ja väitteisiin – joihin jälkimmäisistä mediakin on kritiikittä osittain tarttunut. Törkeimpänä esimerkkinä näyttäytyy sattumanvaraisen paikallisen ihmisen kuvaamat kuvat häädetyltä leiriltä kasitien varresta lauantailta. Yksityisen maanomistajan luvalla pidetty leiri hävitettiin ja sotkettiin poliisin toimesta alta aikayksikön ja ilman varoaikaa leiriläisille perjantai-iltana. Väsyneet ihmiset keräsivät yhteisiä tavaroita ja oman elämänsä rippeitä poliisien pilkatessa vieressä ja uteliaiden seuratessa tein toisella puolella. Samalla kun poliisi ilmoitti toistuvasti, että lähtö tulee juuri nyt, juttelivat he keskenään kuinka tulevat myös jatkossa häätämään kaikki tulevat leiripaikat. Kymmenisen ihmistä tavarakasan keskellä oli ilman paikkaa mihin mennä, kunnes myöhään illalla leiri löysi väliaikaisen suojan.

Ottamatta asioista selvää ja kuuntelemalla vain yksisuuntaisesti poliisia ja sattumanvaraisia uteliaita ja pilkallisia ihmisiä kameroineen, media on levittänyt suhteellisen surutta väitteitä saastaisesta leiristä. Nähdäkseni poliisin ja median realiteettien taju on pettänyt pahemman kerran. Viimeiseen leiristä raahattuun keittiövälineeseen saakka metsäpalsta oli kuitenkin ihmisten koti – paikka, jossa sai kokea olevansa turvassa ja johon palata yhä uudelleen. Kuvat leirin häväistyksestä tuntuvat enemmän kuin pahalta – paikka, joka vielä hetki sitten oli täynnä rakkautta ja luottamusta on hetkessä teilattu sensaatiohakuisen median avustuksella ympäristörikokseksi yrittämättä edes selvittää sotkun aitoa lähdettä.


Lopuksi: Asioiden mittakaavasta


Perjantaina alkuillasta istuin auringossa heinäpaalin päällä katselemassa, kun helikopteri lensi yllämme ja kasitien varressa toistakymmentä poliisia hääti talven yli asutettua leiriä. Kaiken keskellä olin jopa itse unohtaa, että tähän vuosikymmenen poliisioperaation johtaneiden tapahtumien taustalla oli itseasiassa hyvinkin normaaleja päiviä niin tapahtumaviikolla kuin sen valmistelussakin. Itse autoin kutsuttujen puhujien järjestämisessä ja saavuttuani paikalle kannoin vettä, rakensin telttaa, kävin lukuisia iltanuotiokeskusteluja maailman tilasta, söin mainion kokkiryhmämme valmistamaa ruokaa, nukuin teltassa, tein tulen nuotioon ja keittelin kahvit. Vierailin paikallisten tuttavieni luona, autoin monia aivan arkipäiväisissä askareissa ja sain itse apua. Kokousten ja kutsuttujen puheenvuorojen aikana saimme tilaa pysähtyä hetkeksi ja keskustella yhteisistä asioista. Pari kertaa sain saunoa suhteellisen rauhallisin mielin ja jutella jopa tutkijakollegoiden kanssa puhelimessa. Samanlaista tylsää arkea eli moni muukin. Kyllä, meno oli välillä hektistä, mutta aivan toisella tapaa, kuin julkikuvasta saa käsityksen. Valtaosa ajasta oli jotakin aivan muuta kuin sitä kuuluisaa väitettyä mellakointia ja niin kutsuttua anarkiaa poliisia vastaan. Valtaosan ajasta toimintaviikko oli ihmisten kohtaamista yhteisen huolen äärellä ja aivan tavanomaista kotoista arkipäivää, vaikka kotina toimikin metsäalue.

En tiedä, millaiselta leirin tulevaisuus näyttää. Se ehkäpä jatkaa elämäänsä tai ehkä muuttaa muotoaan. Nyt tiedän vain, että minä ja todella monet muut ovat todella väsyneitä ja yksi toveri on edelleen sairaalassa ja muutamia vangittuina. Minä ehkä kirjoitan aiheesta tänne lisää tai vaihtoehtoisesti sulkeudun tutkijankammiooni tarkastelemaan akateemisin silmin viimeisten parin viikon sekä edeltävän vuoden tapahtumia. Kirjoittajana toivon, että kirjoittajatoverit, jotka myös näkivät ja kokivat näitä tapahtumia, tarttuisivat kynään ennemmin kuin myöhemmin. Kukaan muu ei puolestamme kirjoita todellisuudesta mediatarun takana.

Tämä teksti on omistettu ystävilleni ja tovereilleni Pyhäjoella, lukuisille ystävilleni ja kollegoilleni, jotka tuitte minua kaiken keskellä ja osoititte protestileiriläisille solidaarisuutta monin tavoin. Erityisesti teksti on omistettu äidilleni, joka etäältä jaksoi kaiken tämän läpi. Kunhan pöly mediakohun keskellä laskeutuu ja tovereidemme tilanne sairaalassa ja vangittuna selviää, toivon, että me kaikki voimme viimein taas palata sen aidon ja alkuperäisen kysymyksen äärellä eli siihen, mistä tässä ydinvoimalaprojektissa on todella kyse ja miksi se on tuonut kaukaiseen pohjoiseen kymmeniä, satoja huolestuneita ihmisiä.

6 kommenttia:

  1. Kummasti unohtui kivien heittely poliiseja ja toimittajia kohti. On ihan valtavan vaikea nähdä tässä kirjoituksessa akateemisen tutkijan objektiivista asennetta. Toivottavasti objektiivisuus löytyy väitöskirjatyön myöhemmissä vaiheissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En näe juurikaan arvoa nimettömissä kommenteissa julkaistuani oman kokemukseni omalla nimelläni, mutta vastaan kuitenkin ja tämän jälkeen en vastaa vastaaviin. Ensinnä, en ole unohtanut mainitsemiasi asioita, niistä on kirjoitettu tarpeeksi ja kuten tekstissä toistan moneen kertaan, yritän sanoa, että arki toimintaviikolla oli suurimmalta osalta aivan muuta. Itse en myöskään ollut paikalla yhdessäkään mainitsemasi kaltaisessa tilanteessa, joten en koe oikeudekseni ottaa kantaa (sinunkaan ei siis ehkä pitäisi, koska et ole selvästikään ollut paikalla). Toisekseen en ole missään kohden väittänyt, että tämä olisi akateeminen teksti. Minulla on kuitenkin tutkijana oikeus kirjoittaa myös akateemisen jargonin ulkopuolella. Lisäksi oletan, ettet tiedä kovin paljoa tämän tyyppisestä tutkimuksesta, koska heittelet objektiivisuus-sanaa nyt aika erikoisessa paikassa - tiedeyhteisö kyllä käy jatkuvaa keskustelua aiheesta ja itsekin siitä kirjoitan. Tervetuloa kuulemaan näkemyksiäni ja keskustelemaan asiasta akateemisiin ympäristöihin. Lisäksi minuun saa ottaa ihan suoraan yhteyttä työsähköpostini kautta, jos työni akateeminen vakuuttavuus epäilyttää.

      Poista
  2. Kiitos tästä kirjoituksesta! Olinkin ihmetellyt.

    VastaaPoista
  3. Selvityksesi oli hyvä lisä itse jo etsimääni tietoon! Tuo poliisien kohtelu on syvältä, mutta samaan ovat tottuneet myös kiellettyjä kasveja viljelleet *kaikenlaiset törkyiset huumehipit*. Myös ns. vanhan koulun juoppoja ja narkkareita on uhkailtu suoraan (pahemmalla) väkivallalla, jätetty ilman kaikkea lääkitystä (eivät ole kuulemma mitään hoitsuja) ja muutenkin solvattu, retuutettu jne. Jos valittaa, saa syytteen poliisin vastustamisesta. Samoin poliisi on tunkeutunut luvatta asuntoihin tekemään kotietsintää - tämä on kaikki jokapäiväistä!
    Tämä siis tietysti muiden kertomaa.
    Toivon kuitenkin teille kaikille leirillä olleille hyvää jatkoa; toivottavasti toverit toipuvat eikä kukaan jätä toimintaa tämän vuoksi!
    Tuli vielä mieleen, onko kukaan kysynyt poliisin toimien lainmukaisuudesta ja oikeutuksesta???

    VastaaPoista
  4. Niin siis toi leiri on ollut pystyssä vuoden? Minkä pituisia jaksoja siellä ihmiset ovat asustelleet?

    VastaaPoista
  5. Olen itsekin pari päivää ja yötä viime kesänä leirillä viettänyt. Harvassa paikassa olen elämäni aikana viihtynyt yhtä hyvin; tapasin hienoja, mielenkiintoisia ihmisiä, vietin tärkeitä hetkiä. Pääasia tässä casessa tuppaa unohtumaan: siellä rauta-aidan takana tapahtuu asioita, joita ei pitäisi tapahtua. Rakennuslupaa ei ole. Voi jopa olla, että ei tule. Siitä nämä ihmiset koettavat muistuttaa, käyttäen kovempia keinoja kuin nettiadressien kirjuuttelut ja byrokraattiset keinot, jotka eivät tässä tapauksessa näytä lainkaan toimivan. Iso poliittinen kuviohan tämä hanke on eikä sillä ole energiapoltiikan kanssa juuri mitään tekemistä - jos vähänkään viitsii etsiä tietoa niin huomaa, että energiankulutus pikemminkin laskee eikä nouse. Osasyynä lienee mm. lakkautettu ja ulkomaille siirretty teollisuus. Saa väittää vastaan jos löytää muunlaista tietoa.

    Olen (hieman naiivisti) luottanut suomalaiseen poliisiin koko ikäni. Nyt kuva murenee pala kerrallaan. Poliisit puolustamassa natsimarssia, poliisit kanniskelemassa turhan rajusti vaarallisia kukkahousuklovnityttöjä (jotka saattaisivat häiritä natseja), poliisit kaasuttamassa ihmisiä jotka eivät edes osallistu menossa olevaan mielenilmaukseen jne. Ei hyvä. En pidä tästä kehityksestä.

    VastaaPoista